Läpi repaleisen Lokakuun

Huh huh, olipas reissu!
Indica lauloi jostain ikuisesta virrasta ja siinä vaiheessa mocciksen silmät alkoivat pyöriä sen verran päässä, että oli pakko lähteä lavan edestä. Jokin suurempi voima retuutti minua kohti humppiksen ovea. Seuraavaksi avaan rähmäiset silmäluomeni ja bussin avoimesta sivuovesta näen ison kuurassa olevan hiekka-aukion. Olen siis onnistuneesti päässyt laivasta ulos ja kisapaikalle. Raahaudun hiekka-aukion yli kuin Krandin Kari. Onneksi olin muistanut jo illalla täyttää leilini. Otan kulauksen leilistä, mutta vain tajutakseni että se on vain vettä. Saapuessani seurateltalle huomaan muiden ryysisosuuteni juoksijoiden jo laittavan nastareita jalkaan.

Käyn vielä viimeisen kerran metsänrannassa, ja katson miten auringon säteet heijastuvat läpi sumuisen höyryn. Hyttikaverini on tuonut minunkin laukun bussista. Ei aikaakaan, kun saan sidottua ruskeat melkein nastattomat nastarini. Unohdan laittaa nilkkatuen ja joudun riisumaan kenkäni. Uusi yritys ja nyt tuntuu kaikki olevan kohdallaan. Vielä vähän ruskeaa teippiä nauhoihin ja kompassi ja SI-tikku kädessä kohti vaihtoalueta. Ensin Töm ja sitten Check. Ensimmäiset leimaukset onnistuvat. Vaihtoalueella on ihmisiä kuin sossun jonossa. Ennen kilpailua virittäydyn oikeanlaiseen tunnelmaan hyräilemällä Eppu Normaalin Urheiluhullua. Jostain syystä mieleeni yrittää tunkeutua hip-hop aaria Pitkää sylkee. Saan kuitenkin pidettyä ajatukseni kasassa ja vaivun flow-tilaan. Vihdoin saan karttani ja pääsen toteuttamaan päivän epistolaa. Keskittymiseni on niin syvää, että seuraavaksi havahdun vasta kun saan ojennettua kartan seuraavan osuuden juoksille, ennen kuin maitohappojen saattelema oksennus pursuaa nenästä.

Kilpailun jälkeen makaan maassa teltan edessä viisi minuuttia jonka jälkeen muut osuuskaverini saapuvat. Aloitusosuuden juoksijamme tarjoaa minulle Armagnac de Montal XO:ta, josta mielelläni otan kulauksen. Jos toisenkin. Tapaan monia kavereita ja ihmettelen kuinka hyvin saan uusia kavereita. Ruotsinkielentaitoni on loistava ja saan hampurilaismyyjänkin hymyilemään. Seurustelen uusien ystävieni kanssa onnekseni tarpeeksi pitkään ja seurateltalle palatessani en joudukkaan suorittamaan jokavuotista teltanpurkua. Olen aina ollut hyvä saamaan teltan pystyyn, mutta sen alas saanti ei ikinä ole ollut minulle helppoa. Ei muuta kuin reppuselkään.net ja kohti linja-autoa. Joku seurakaveri antaa minulle kartan käteen ja katselen oman reittini läpi. Ei virheitä. Ruttuan kartan ja heitän sen olan yli. Noita ruotsalaisia tuherruksia on kotona jo liikaa, enkä niitä koskaan kuitenkaan jaksa katsella. Virheistä oppisi, mutta tällä(kään) kertaa en niitä tehnyt. Ylenpalttinen spekulointi ja reitinvalintojen vertaileminen puistattaa minua. Kartan saamisen yhteydessä onnistun puhumaan itselleni vielä muutaman lisäjuoman ja niitä imeskellen löntystelen joutuisasti dromedaarin lailla yli Västerhaningen Atacaman. Bussimatkasta ei ole mitään kerrottavaa. En muista laivan nimeä, mutta diskossa oli kuulemma ollut hyvä meno siihen asti kun minä pääsin sisään. Aamulla herään hytin oven edestä ja huomaan, että kädessäni olevan hyttikorttini numero onkin sattumalta tasan 3000 suurempi, kuin numero joka on ovessa.